Kiimaiset poliisit
No nyt on oma osuus Suomen kansalle suunnatusta rangaistuksesta lusittu, kun Turkan 300 minuutin mittainen spektaakkeli on ohi! Luonnollisesti koko sarja on silkkaa huonosti toteutettua, rönsyilevää, maanista ja kieroutuneesti eroottista tajunnanvirtaa, mutta ehkä tästä voi muutaman pointin nostaa.
Tulkitsen, että jotenkin premissi tässä sarjassa on se, että Hollywoodin poliisisarjojen liukuhihnatuotanto on sielutonta ja sen palvonta on johtanut suomalaisen audiovisuaalisen kulttuurin kollektiivisen unohdukseen. Tämän seurauksena Kiimaiset poliisit on toteutettu jotenkin siten, että Turkka haluaa näyttää, kuinka typerää tämä jenkkien sarjateollisuus on asettamalla sen trooppeja suomalaiseen kontekstiin. Näin koko sarjan läpi jatkuva Merja Larivaaran hysteerinen perusolemus näyttäytyy kritiikkinä jenkkien ylidramatisoinnille, kömpelöt ja liian läheltä kuvatut toimintakohtaukset naureskelevat Hollywoodin stunttitempauksille sekä eri monologeissa esiin tulevat sosiologiset sivallukset kertovat, kuinka poliisisarjoissa rikolliset toimivat ilman sosiaalista kontekstia, minkä takia ei nähdä rikollisuuden syy- ja seuraussuhteiden kokonaiskuvaa.
Tässä suhteessa Turkka on parhaimmillaan, kun sisään ujutettua kritiikkiä sävyttää vielä Hollywoodin tähtiloistetta pilkkaava estetiikka. 90-luvun lama-Suomi näyttää Kiimaisissa poliiseissa suorastaan surulliselta: näivettyneet pitäjät, sosiaalidemokraattinen ja byrokraattinen harmaus virastotaloissa sekä juntteuden ja takapajuisuuden korostus osoittavat selvästi sen, että kyseessä on rangaistus Suomen kansalle -- mitäpä menitte leikkimään globaalin massakulttuurin kanssa ja unohditte mistä periferiasta tulette!